Jospas sitä nyt jaksaisi kertoa viime viikosta... kuivin silmin tätä ei tosin kirjoiteta. Pelkkä muisteleminen saa mut itkemään ja tuttujen bullmastiffi-ihmisten näkeminen tuo vedet silmiin...

Käytiin siis silloin maanantaina lekurilla ottamassa ne verikokeet, jotka lähetettiin Vetlabiin. Mä jo silloin illalla aloin laskea, että Rompula juo todella paljon vettä. Tiistaina se vedenkulutus oli aivan kauheeta. Rompula joi päivän aikana noin 8 litraa vettä! Heti kun laitoin kahden litran kokoiseen vesikuppiin vettä, se joi sen tyhjäksi ja jäi odottamaan lisää. Pihalla neiti söi lunta koko ajan. Sen mielessä ei siis liikkunut mikään muu kuin vesi. Se oli aivan välinpitämätön kaikkiin mun sanoihin, ja tuumi vaan lunta ja vettä. Tällöin mä jo aattelin, että ne lääkkeet ei toimi.

Illalla meidän lekuri sitten soitti ja sano, että arvot ei näytä hyvältä. Terveen koiran arvot on alle 20. Rompulalla arvot oli sillon joulukuun lopulla otetussa kokeessa 184 ja nyt ne oli noussu yli 190. Eli lääkkeistä ei ollut apua. Lekuri tuumi, että munuaisiin oli tullut kasvain tai sitten tauti oli vain edennyt niin paljon, ettei lääkkeistä enää ollut apua. Päätin sitten heti, että Rompula nukutetaan pois perjantaina ja lekuri oli myös sitä mieltä, että se on viisain teko. Olisinhan voinut jäädä odottamaan, että Rompulalta lähtee jalat alta tai se kipeytyisi entisestään, mutta mielestäni olen velkaa koirilleni sen, että päästän ne lähtemään kun tiedän ettei mitään ole tehtävissä.

Keskiviikko meni sitten töissä ihan sumussa, ja torstaille sain vapaata. Torstaina vain olin tyttöjen kanssa kotona ja annoin Rompulalle kaiken maailman herkut mitä se suostui syömään. Sen pahoinvointi oli tullut tiistaina takaisin, joten jouduin aamuin illoin antamaan sille pahoinvointia estävää lääkettä. Lisäksi se alkoi täristä kun siihen koski...Torstaina käytiin vielä mummulla, kun mummu halusi hyvästellä Rompulan. Siellä neiti intoutui syömään mummun paistamia lättyjä, ja sai kerrankin syödä niitä niin paljon kuin halusi =)

Lekurin aika oli sitten perjantai-aamuna varttia vaille yhdeksän. Mulla oli jo torstaina kauhean paha olo ihan fyysisesti ja pahoinvointi vain lisääntyi perjantaina. Vaikka jankutin itselleni, että tämä on ainoa oikea ratkaisu, niin tuntui silti pahalta. Seisoimme vielä aamulla Rompulan kanssa ulkona lumisateessa ja katseltiin hiljaista maalaismaisemaa...

Itse nukuttaminen sujui nopeasti. Rompula nukahti ikiuneen mun sylissä kymmentä yli yhdeksän...

Lekurilta lähdin sitten äidin kanssa ajamaan Tyrnävälle (Oulun lähellä) eläintuhkaamo Petcremoon. Matkalla tietenkin iskän autosta, jolla oltiin matkassa, hajosi neliveto, joten ajelin sitten yhteensä lähes 400 km kesärenkailla (maasturiinhan ei vaihdeta talvirenkaita alle, vaan neliveto pitää kesärenkaillakin auton tiellä). Kieli keskellä suuta mentiin, mutta päästiinpä perille.

Tuhkaamossa oli todella harras tunnelma. Tuhkaamon pitäjä oli todella sympaattinen nainen, joka ei turhia kysellyt, vaan antoi mun rauhassa valita Rompulalle sopivan uurnan. Vaikka olin päivää aikaisemmin päättänyt, etten ota samanlaista uurnaa kuin Riikan Akulla on, niin se otti mun silmään kuitenkin heti, enkä voinut kääntää katsettani siitä pois. Hiplasin yhtä toistakin, mutta palasin aina siihen samaan ruskeaan, keraamiseen uurnaan, jossa oli tassun kuva. Pakko se oli siis ottaa. Nainen lupasi tuoda mulle uurnan kotiin seuraavalla viikolla, eli tällä viikolla Ronja Rompula on tulossa kotiin...

Neljän aikoihin iltapäivällä oltiin sitten vihdoin kotona ja lähdin kotiin Arskan luo. Kotona sitten lopullisesti padot aukeni ja vaikka olin tätä päivää jo kauhulla odottanut ja valmistellut pitemmän aikaa, niin kyyneliä riitti yhä. Seuraavat kaksi yötä ei tullut lainkaan nukuttua, vaan mietin vain kaikki päätöksiäni ja muistelin elämäni koiraa. Arskan kanssa käytiin lenkilläkin kolmen aikaan yöllä =)

Mä en oo ainoa, joka Rompulaa kaipaa. Arska on ollu masentunu ja istuu koko ajan mun kyljessä kiinni, kun olen kotona. Se piristyy lenkeillä, joita nyt tehdään taas päivittäin. Suurin surija on kuitenkin tainut olla Leia. Se ensimmäiset kolme päivää käveli huoneesta toiseen naukuen ja välillä kävi katsomassa Ronjan sohvalta, että nukkuuko Ronja siellä peittojen alla. Nyt Leia ei enää kierrä koko aikaa huoneesta toiseen, mutta kyllä se etsii vieläkin ystäväänsä. Iltaisin se nukkuu Rompulan paikalla sohvalla eikä päästä ketään muita siihen...

Tiedän, että surutyö on pitkä ja itkeä saa vielä kauan. Niin talo kuin oma olokin tuntuu kovin tyhjältä. Kun tunnen jotain, niin se on enimmäkseen pahaa oloa ja ihan fyysistä kipua. Kai se kaipaus sitten todellakin koskee... Onneksi mulla on sentään Arska, jonka turkkiin voi tirauttaa kyyneleet, jota voi halata mielin määrin ja jonka vieressä voi iltaisin yrittää saada unen päästä kiinni.

Ronja oli mun elämäni koira, toista samanlaista ei koskaan tule ja tulen kaipaamaan sitä ikuisesti...

Tähän loppuun vielä viimeiset kuvat neidistä, otettuna torstaina iltapäivällä... Silmistä näkee, että Ronja ei ollut kunnossa...

Viimeinen yhteiskuva tytöistäni...

Kiitokset kaikille osanotoista, tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista. Erityiskiitos menee taas Riikalle, joka on jaksanut mun kanssa käydä asiaa läpi puhelimessa useamman kerran. Kiitos. Olette kaikki mulle hyvin tärkeitä!